Hääsuunnitelmat aloitettiin yhdessä, mietittiin vieraita ja muuta asiaankuuluvaa. Etsin hääpukua netistä, mieleisen löysinkin ja se tilattiin kaason kanssa yhdessä. Elämä maistui ja onni oli läsnä. Kunnes huomasin tekeväni hääjuttuja pääasiassa yksin, vastaus kysymyksiin oli että kohta, ei nyt, ei jaksa keskittyä. Mutta mitäs siitä, eihän miehet koskaan ole kiinnostuneita kukista, koristeista sun muusta hörhellyksestä. Silti Hän joka kerta oli mielissään kun olin jotain saanut askkarrelluksi, osallistui kyllä askartelupuuhiin kun vain jaksoi. Joka päivä sain rakkaudentunnustuksia, hellyyttä, kainalon mihin käpertyä..... Minusta tuli kotirouva, kiirehdin töistä tekemään ruokaa rakkaalleni, koska Hän muisti joka kerta kiittää ruoasta, oli iloinen kun koti oli siisti, pyykit pesty ja avovaimo lähellä. 

Tein listoja, laskin kuluja, mietin säästöjä, Hän kuunteli ja osallistui omalta osaltaan.

Kevät eteni. Riitoja alkoi tulla enemmän, Kaikki riidat liittyivät enemmän tai vähemmän siihen että Hän ajatteli minun pettäneen, milloin kollegan milloin kenenkin kanssa. Kuulin syytöksiä ja epäilyjä lähes jatkuvasti. Joka kerta sovittiin, joka kerta pystyin tavalla tai toisella osoittamaan syytökset vääräksi. Mutta aina, joka riidan yhteydessä palattiin vanhoihin asioihin, samoihin syytöksiin. Riidat päättyivät siihen että itkin hysteerisesti ja pelkäsin Hänen lähtevän.

Tässä vaiheessa kävimme vielä yhdessä baarissa, kunnes eräänä kertana Hän heitti kihlasormuksen pois syytettyään minua siitä, että flirttailen soittavan bändin solistille. Itkin ja saimme sovittua  taas kerran. Luovutin pikkuhiljaa Hänelle oikeuden tarkistaa puhelimeni ja sitä oikeuttaan Hän käytti säännöllisesti. Kun esiin tulivat epäilyt etten ole töissä vaan jossain muualla, pettämässä tietenkin, annoin Hänelle mahdollisuuden seurata liikkumistani puhelimen paikannusohjelmalla. Olin sokea kaikelle ja niin rakastunut. Ei ollut mitään salattavaa, Hän sai pääsyn elämäni jokaiseen paikkaan ja nurkkaan. Jospa Hän siitä asettuisi....

Kesä alkoi lähestyä. Rakastin vieläkin niin kuin en koskaan ennen ketään. Tuntui että paikkani on tässä. Juuri tässä. Hänen lähellään. Turva löytyi Hänen sylistään. Koin, että mikään ei voi koskaan meitä erottaa. Ei tällaista rakkautta voi olla kenelläkään missään muualla.

 

Hän kosi. Ei niin perinteisesti että olis sormuksen jo hommannut, totesi että haluaa elää kanssani loppuikänsä ja haluanko kihloihin. Hypin mielessäni riemusta. Tietenkin halusin. Olihan Hän jotain sellaista mitä en koko elämäni aikana ollut kokenut, rakkaus niin suurta ettei ollut mitään rajaa.

Sormusten osto sovittiin erääksi keskiviikoksi, työpäivien jälkeen menisimme ostamaan merkit siitä että kuulumme toisillemme. Kuitenkin sen päivän aikana saimme aikaan riidan, en enää muista että mistä. Olimme perua jo sormusten oston, mutta taas kerran rakkaus voitti.

Sormukset ostettiin ja illalla ne pujotimme toisillemme, silloin hän polvistui ja kysyi haluanko olla aina hänen. Tottakai.

Onni oli siinä. Ihan vain siinä että toinen on lähellä, pitää sylissä.

Riitoja oli ja meni. Ajattelin että niinhän kaikki riitelevät, jonkin verran. Se vaivasi, että riitojen yhteydessä se aiemmin mainittu kesälauantai tuli aina esiin. Jatkuva epäily siitä että jotain luvatonta on tapahtunut. Aina sovittiin ja aina unohdin pahat sanat. Osasin olla ilkeä minäkin, sanoa pahasti. Mutta rakastin. Rakastin edelleen. Kestin syytökset ja epäilyt. Kestin ja rakastin. Tiesinhän Hänenkin minua rakastavan. Olinhan hänen prinsessansa.

Joulukuun alussa sovimme hääpäivän, pyysin ystävääni kaasoksi ja jouluaattona kerroimme uutiset hääpäivästä vanhemmillemme. Olin onnellisempi kuin koskaan. Välillä en voinut edes uskoa sitä suurta onnea joka minulle oli suotu jostain taivaasta. Tuntui etten malta odottaa sitä elokuun viimeistä lauantaita että voin koko maailmalle kertoa kuuluvani vain hänelle. Aika ei kulkenut tarpeeksi nopeasti.

Sitten alkoivat kyselyt menneistä suhteistani, Hän tuntui tietävän niistä kaiken. Kävi ilmi, että Hän oli lukenut päiväkirjani, johon olin Hänestäkin kirjoittanut. Niin kuin kaikesta muustakin mitä milloinkin tunsin, ajattelin, mietin tai haaveilin. Olinhan kirjoittanut päiväkirjaa jo 7-vuotiaasta asti. Hän halusi tietää aivan kaiken. Kerroin kaiken, eihän minulla edelleenkään ollut mitään salattavaa. Mutta lopulta poltin kaikki päiväkirjani, en halunnut että Hän tivaa jostain mitä on ollut elämässäni 20 vuotta aiemmin, teini-ikäisenä. Ja sitä kadun, että poltin ne monet monet kirjat joihin olin purkanut kaiken mitä en kenellekään muulle voinut kertoa. Mitään ei ole enää jäljellä 30 vuodesta muuta kuin mitä muistan selkeästi. En voi enää palata lukemaan sitä miltä tuntui olla 16 ja seurustella ensimmäisen kerran. Miltä tuntui kirjoittaa ylioppilaaksi. En mitään.

Hän ei uskonut että päiväkirjat ovat savuna tuulessa, vaan etsi ympäri kotiamme piilotettua päiväkirjaa. Istuin sohvalla ja katsoin kuinka Hän kaiveli kaappeja, purki tavaroita, varmana siitä että päiväkirjat ovat jossain. Mutta taas, tämä jäi taakse.  Ja annoin mielessäni anteeksi, vaikka en anteeksipyyntöä saanutkaan.

Vuosi vaihtui sylikkäin, onnellisina. Kävely puolen yön jälkeen kahdestaan, pakkasessa ja tähtien loisteessa.

Hääsuunnitelmia tehdessä. Ollen onnellinen.

 

Olen 37 vuotias nainen.  Tämä on ensimmäinen yritykseni blogien saralla ja voi olla että viimeinen. Päiväkirjaa olen kirjoittanut vuosia, mutta vanhat olen polttanut, myöhemmin esiintulevasta syystä. Tällä hetkellä tarvitsen kanavan johon purkaa tunteeni ja ajatukseni. Tapahtukoon se sitten vaikka näin, netissä, nimimerkillä.

Tänään on viides päivä yksin. Tai yksin ja yksin. On pieni perheenjäsen, nelijalkainen, olemassa lohtuna

Mutta aloitetaan alusta.

Päivälleen kaksi vuotta sitten podin krapulaa kiitos edellisiltaisen yllätysjuhlien. Piti olla ilta kotona, mutta toisin kävi ja siitä olotilasta kärsin kaksi vuotta sitten. Makailin sohvalla ja viestittelin erään pitkäaikaisen tuttuni kanssa johon olin hieman ihastunut. Viestittely eteni ja hymy oli huulilla. Lopulta toinen meistä rohkaisi mielensä, en enää muista kumpi ja teki aloitteen siihen mitä olimme kierrelleet ja kaarrelleet jo kuukausia.

Hän tuli luokseni. Molempia jännitti vaikka olimme toisillemme tutut jo vuosien takaa. Sain ensin hartiahieronnan, valittelin niskojen jäykkyyttä. Jo ensimmäinen kosketus tuntui siltä kuin ei mikään koskaan. Lopulta Hän rohkaisi mielensä ja suuteli ja se oli menoa. Minä, joka en koskaan hyppää sänkyyn heti...

Illan mittaan hän läksi kotiinsa ja minä jäin nukkumaan. Viestittelyt jatkuivat joka päivä, useita viestejä päivässä ja Hän tuli uudelleen. Taas kävi samoin.  Ja taas uudelleen. Ja taas uudelleen. Lopulta Hän jäi yöksi viereeni ja sen jälkeen yöpyi usein luonani.

Viestit muuttivat muotoaan, ikävöinti toisen luo tuli kuvaan. Sitten tunnustamiset ihastuksesta ja lopulta haparoivat rakkaudentunnustukset. Ja se hetki kun itse tajusin rakastuneeni niin kuin ei koskaan ennen, maailma kirkastui ja muutti muotoaan.

Kesä alkoi, tapailimme säännöllisen epäsäännöllisesti. Emme seurustelleet, lupasimme kyllä ettei ketään muita kuvioissa ole kummallakaan yhtä aikaa.

Hän vietti aikaansa ystäviensä kanssa rillutelllen sillon tällöin, minä myös. Eräänä viikonloppuna Hän ei vastannut viesteihini, koko iltana. Olin juhlimassa ystävättäreni kanssa perjantaina ja ihmettelin mikä on, mutta en sen kummemmin vielä murehtinut. Lauantaina kävin paikallisessa baarissa selvinpäin, juttelin tuttujen ja erään entisen heilantekeleen kanssa ja läksin autolla omaan kotiini nukkumaan, olihan seuraavana päivänä työpäivä. Tästä viestillä kerroin Hänelle. Hän vastasi olleensa bilettämässä ja tulevansa taas maanantaina.

Jatkoimme tapailua, vietimmme enemmän aikaa yhdessä. Kunnes sitten lopulta myönsimme että mehän seurustelemme, ei tämä enää tapailua ole. Rakkautta riitti, onnea tuli sylin täydeltä. Olin sokaistunut siitä miten rakastin ja miten minua rakastettiin. Jokainen hetki yhdessä oli juhlaa.

Kunnes... tuo kesäinen lauantai palautettiin elämäämme. Sinänsä harmiton tapahtuma, mutta video joka youtubessa illasta pyöri ei näyttänyt viattomalta. Videolla nauran jollekin tämän entisen heilantekeleen kanssa pienen hetken.Elämäni rakkaus eli Hän luuli että sinä iltana on tapahtunut jotain muutakin. Lähti ovet paukkuen. Minä jäin itkemään. Hän palasi seuraavana päivänä, itkin hänen sylissään ja elämä alkoi taas. Hän halusi selityksiä asioille; missä olin sinä iltana, kenen kanssa, millä tulin kotiin ja mielellään todisteet kaikille. Hän otti yhteyttä entisen heilantekeleen vaimoon joka kertoi ettei ole mitään syytä epäillä että olisi tapahtunut mitään. Minä tunnollisesti selvitin missä olin liikkunut ja kenen kanssa, eihän minulla ollut mitään salattavaa. Pikkuhiljaa asia jäi taakse, tai niin luulin. Kuinka väärässä olinkaan.

Sitten sain syytöksiä että minulla on klamydia. Minulla joka ei ole koskaan ennen Häntä harrastanut satunnaista seksiä. Kävin heti testeissä, niin hänkin. Ja tulokset olivat negatiiviset molemmilla. Anteeksipyyntöä en tästä syytöksestä saanut, minkä olisi pitänyt herättää epäluuloja. Mutta rakastin vain, rakastin täysillä ja kokonaan. Työnsin ikävät ajatukset sivuun haluten vain rakastaa ja olla Hänen rakkaansa.

Hän sai töitä. Muutimme yhteen. Muistan tunteen kun tiputin Hänen osoitteenmuutosilmoituksensa postilaatikkoon. Se onni ajatuksesta että Hän on luonani aina. Se ilo siitä että tällaisen rakkauden olen löytänyt. Kiirehdimme toistemme luokse töistä, halailimme illat pitkät, suukottelimme toisiamme, kirjoittelimme helliä viestejä pitkin päivää.

Rakkaus oli suurta ja kaikennielevää. Maailmassa oli vain me kaksi. Ja tulevat kihlat...