Hän kosi. Ei niin perinteisesti että olis sormuksen jo hommannut, totesi että haluaa elää kanssani loppuikänsä ja haluanko kihloihin. Hypin mielessäni riemusta. Tietenkin halusin. Olihan Hän jotain sellaista mitä en koko elämäni aikana ollut kokenut, rakkaus niin suurta ettei ollut mitään rajaa.

Sormusten osto sovittiin erääksi keskiviikoksi, työpäivien jälkeen menisimme ostamaan merkit siitä että kuulumme toisillemme. Kuitenkin sen päivän aikana saimme aikaan riidan, en enää muista että mistä. Olimme perua jo sormusten oston, mutta taas kerran rakkaus voitti.

Sormukset ostettiin ja illalla ne pujotimme toisillemme, silloin hän polvistui ja kysyi haluanko olla aina hänen. Tottakai.

Onni oli siinä. Ihan vain siinä että toinen on lähellä, pitää sylissä.

Riitoja oli ja meni. Ajattelin että niinhän kaikki riitelevät, jonkin verran. Se vaivasi, että riitojen yhteydessä se aiemmin mainittu kesälauantai tuli aina esiin. Jatkuva epäily siitä että jotain luvatonta on tapahtunut. Aina sovittiin ja aina unohdin pahat sanat. Osasin olla ilkeä minäkin, sanoa pahasti. Mutta rakastin. Rakastin edelleen. Kestin syytökset ja epäilyt. Kestin ja rakastin. Tiesinhän Hänenkin minua rakastavan. Olinhan hänen prinsessansa.

Joulukuun alussa sovimme hääpäivän, pyysin ystävääni kaasoksi ja jouluaattona kerroimme uutiset hääpäivästä vanhemmillemme. Olin onnellisempi kuin koskaan. Välillä en voinut edes uskoa sitä suurta onnea joka minulle oli suotu jostain taivaasta. Tuntui etten malta odottaa sitä elokuun viimeistä lauantaita että voin koko maailmalle kertoa kuuluvani vain hänelle. Aika ei kulkenut tarpeeksi nopeasti.

Sitten alkoivat kyselyt menneistä suhteistani, Hän tuntui tietävän niistä kaiken. Kävi ilmi, että Hän oli lukenut päiväkirjani, johon olin Hänestäkin kirjoittanut. Niin kuin kaikesta muustakin mitä milloinkin tunsin, ajattelin, mietin tai haaveilin. Olinhan kirjoittanut päiväkirjaa jo 7-vuotiaasta asti. Hän halusi tietää aivan kaiken. Kerroin kaiken, eihän minulla edelleenkään ollut mitään salattavaa. Mutta lopulta poltin kaikki päiväkirjani, en halunnut että Hän tivaa jostain mitä on ollut elämässäni 20 vuotta aiemmin, teini-ikäisenä. Ja sitä kadun, että poltin ne monet monet kirjat joihin olin purkanut kaiken mitä en kenellekään muulle voinut kertoa. Mitään ei ole enää jäljellä 30 vuodesta muuta kuin mitä muistan selkeästi. En voi enää palata lukemaan sitä miltä tuntui olla 16 ja seurustella ensimmäisen kerran. Miltä tuntui kirjoittaa ylioppilaaksi. En mitään.

Hän ei uskonut että päiväkirjat ovat savuna tuulessa, vaan etsi ympäri kotiamme piilotettua päiväkirjaa. Istuin sohvalla ja katsoin kuinka Hän kaiveli kaappeja, purki tavaroita, varmana siitä että päiväkirjat ovat jossain. Mutta taas, tämä jäi taakse.  Ja annoin mielessäni anteeksi, vaikka en anteeksipyyntöä saanutkaan.

Vuosi vaihtui sylikkäin, onnellisina. Kävely puolen yön jälkeen kahdestaan, pakkasessa ja tähtien loisteessa.

Hääsuunnitelmia tehdessä. Ollen onnellinen.